Aika parantaa haavat

Siitä on melkein vuosi, kun viiltelin ekaa kertaa kunnolla. VUOSI. Niin pitkä aika, mutta silti mulla on ne arvet mun jalassa. Se ei ole haalistunut mihinkään vuodessa, vaan vieläkin luen päivittäin tekstiä "I hate my life" mun omasta jalastani. Kuinka kauan se näkyy ja muistuttaa mua siitä helvetistä missä olin?

Vuoden aikana oon muuttunut tosi paljon. Ahdistus ei oo enää jokapäiväistä eikä edes jokaviikkoista. Mulla menee niin paljon paremmin. Pelkään silti, että joku päivä vaan romahdan. En oo vielä ihan 100% terve, mutta paaaaaaaaaaaljon parempi. Enkä varmaan pääse näistä kaikista ongelmista ikinä eroon.

Haluisin puhua jollekki siitä mitä sillon tapahtu. Siitä, että kui paskana olin. Mut mua pelottaa että ne ajattelee mua lapselliseks ja sanoo et toi on iha normaalia. Ehkä se onki ja ehkä oon lapselline, mut en just nyt haluis kuulla sitä.


En näköjää osaa enää kirjottaa selkeesti enkä jaksa kirjottaa.. On vaikeeta purkaa näitä kaikkii asioita koska niitä on niin paljon !!!!!!!!!!!!! plääjh

Elossa

Täällä mä oon. Haluisin jatkaa bloggaamista, mutta en osaa tehä sitä päätöstä. No, jätän sen asian vielä hautumaan.

Mulla menee hyvin. En oo ollut lähes ollenkaan ahdistunut tän 2 kuukauden kirjotustauon aikana, paitsi viime viikolla tuli kauhee ahdistus, tuntu että kaikki kaatuu päälle, halusin viiltää ja luovuttaa. Mä kestin sen. Oon ollu koulussa, harkoissa, peleissä, kotona. En oo vieläkää päässy täältä kotoo oikee mihinkää, mutta pääasia on se, että mua ei ahdista olla täällä. Oon kattonu tv-sarjoja ja nukkunu. Mua ei väsytä nyt niin paljoo. Koulussa ei mee kyllä enää niin hyvin, koska en jaksa lukee yhtään, mun motivaatio huutaa nollaa ja oon saanu lintsauksestaki kaverin.. No, onneks kohta on kesä!

Lainasin kirjastosta äänikirjan. Yritän opetella sen avulla kuuntelemaan pidempiä puheita, koska mun keskittymiskyky on niin huono sellasissa. Oon mä jonku verran edistyny. Alussa mä pystyin kuuntelemaan sitä ehkä 10 min, kunnes rupesin leikkimään sormilla tms. Nyt mä pystyn kuuntelemaan sitä yli puoli tuntia!

Nyt hyvillä mielillä nukkumaan.

Mietteitä

Tekee mieli viiltää. En tajua. Mulla ei tavallaan ole paha olo, mutta jotenkin väsynyt. Mua pelottaa kuitenkin ne jäljet. Mun jalassa olevat viiltojäljet ei ole vieläkään kadonnut, eikä varmaan koskaan katoakkaan kokonaan, ja se harmittaa. En voi koskaan enää käyttää shortseja, paitsi jos ne on yli puolen reiden.. Enkä voi mennä uimaan. Pitää kulkea koko kesä pitkissä housuissa. Nyt kaduttaa.

Mä oon jotenkin niin säälittävä. Haluan olla onnellinen ja unohtaa koko helvetin masennuspaskan, mutta en ole varma onko musta elämään ilman sitä. En osaa kuvitella itseäni ilman sitä. Olisinko ilman sitä vielä enemmän hukassa mitä olen nyt?

Mua hävettää. Mä oon niin iso. En ole tavallaan lihava, mutta oon iso. Mun on kauheen vaikee löytää ittelleni hyviä farkkuja, koska ne on joko a) sopivan pituiset, mutta liian kireät reisistä ja lantiosta, tai b) sopivan kokoiset resille, mutta löysät pohkeista ja lahkeet on tosi pitkät. Ja kun olin eilen ostamassa kaverini kanssa farkkuja, melkein tuli itku kurkkuun kun olin luullut että yhdet housut mahtuu mulle, mutta eiei.. Jouduin taaaaaas kerran tyytymään b- vaihtoehtoon.

En pysty lukemaan enää yhtään läksyjä, enkä panostamaan kouluun. Oon kaikesta ihan pihalla. Mulle on asetettu niin kovat panokset. Kaikki odottaa mun valmistuvan joskus johonkin huippuammattiin. Mä tiedän että musta ei ole sellaiseen. Musta ei tule koskaan hyvää työntekijää. Tuotan kaikille pettymyksen. Mun piti olla se joka saa hyvät paperit kaikista kouluista, se jonka piti saada hyväpalkkainen työ, se jonka piti antaa ylpeyden aihetta. Mun piti olla se joista muiden pitäisi ottaa mallia. Se tuntui mahdolliselta ehkä pari vuotta sitten. Nyt tuntuu siltä, että pääsen ehkä juuri ja juuri kaupan kassalle pyörittämään muiden ihmisten ostoksia. Ei sillä, että kaupan kassalla oleminen on omasta mielestäni huono työ, mutta eräiden muiden mielestä on.

Mulla on ikävä mun veljeä. Niin helvetin kova ikävä. Mä vannoin itselleni, että en kerro sille mitään, joten mä en kerro. Silti.. Ei olla nähty yli kahteen kuukauteen, paitsi pari viikkoa sitten ihan vilaukselta.

Takaisin entiseen

Mun päivien fiilikset vaihtelee todella nopeasti ja rajusti. Joku päivä mä oon tosi pirteä ja iloinen, seuraava oonkin ihan maassa ja mieli täynnä pahoja ajatuksia. Mua väsyttää taas ihan hirveästi, en ehdi levätä, koko ajan jotain hommaa, koulu painaa päälle, pitkiä päiviä koulussa, liian vähän unta, huonoa ruokaa.. Periaattessahan mulla menee ihan loistavasti, verrattuna joihinkin muihin, eli mun ei pitäisi valittaa. Valitan silti.

Nyt vaan tuntuu siltä että haluaisin taas kerran pysäyttää ajan ja selvittää kaiken ilman kiireitä. Kauheasti paineita. Joudun taas siihen samaan kierteeseen. Eikä kestä kauaa, että aloitan taas sen viiltelyn. Mä oon niin kyllästynyt tähän.

Mä niin uskoin, että tämä olisi loppu. Olisin vihdoin onnellinen ja iloinen. Voisin nauttia elämästä. Mitä mä oikein kuvittelin? Oonko mä niin tyhmä, että katson kaikkea läpi sormien ja sanon että olen iloinen? Mä oon niin säälittävä ja väsynyt kaikkeen. Olen takaisin sokkelossa ja olen hukannut karttani. Jeah.

Falling down

Mulla on sekava olo. En pysty keskittymään mihinkään, enkä jaksa tehdä mitään. Mua paleltaa ja väsyttää koko ajan. En jaksa taistella. Väsymys ja epätoivoisuus alkaa saada taas otetta. Mä haluun taistella ne pois, mutta mulla ei ole energiaa. Oon käyttänyt kaiken. Menihän tässä muutama viikko hyvin, mutta taas se alkaa.

Mä en voi viiltää, vaikka haluaisin. Haluaisin itkeä ja huutaa tän pahuuden pois. Mun jalan jäljet ei ole vieläkään parantunut kokonaan ja meillä on kohta koulussa uintia, mutta onneksi sitä on vain kerran. Silti, mua pelottaa että noi jäljet ei haalistu ja kaikki näkee ne. Ehkä mä lintsaan tai esitän kipeää.

En tiedä mitä mun pitäisi tehdä. En voi elää tälläisessä "välitilassa". Eikä tätä helpota juurikaan se, että mun välit mun veljeen, tärkeimpään ihmiseen, tukijaan tulee muuttumaan todella paljon, koska sillä on uus naisystävä. En haluaisi antaa sen asian vaikuttaa, mutta en mä voi olla niin ettei mikään olisi muuttunutkaan. Mä en halua pilata sen elämää tällä paskalla, se ei ansaitse tällästä paskaa niskaansa, enkä mä aijo edes kertoakkaan sille. En edes vihjailla. Annan sille käsityksen, että mulla menee loistavasti ja aijon selvittää tän sotkun itse. Itsehän mä tähän pisteeseen tulinkin, joten on myös mun homma päästä pois tästä pisteestä. 

Mutta, koska olen pyrkinyt näkemään joka asiassa jotain positiivista, niin se on että tästä on matka vain ylöspäin, kohti parempaa elämää! Tai sitten ei.

Good feelings

Oon ollut pari viime päivää tosi pirteä ja iloinen. Ja se jatkuu vaan! Tää tuntuu hyvälle. Mulla on vieläkin joka yö hirveesti univelkoja, mutta oon jo niin tottunut siihen, että en edes välitä. Joo, tiedän että pitäisi välittää, mutta nyt en jaksa kiinnittää siihen huomiota. Nukun vaikka päiväunet jos siltä tuntuu.

Kerroin eilen mun kaverille viime vuodesta. Tai kerroin että mulla oli masennus. En ole vieläkään varma olisiko pitänyt kertoa. Luotan häneen täysin, mutta tavallaan pelkään että se leviää. Toivottavasti ei. Oon alkanut listaamaan mun liikunta-aikoja. Tällä viikolla ne on ollut aika alhaiset, mutta ens viikolla ajattelin nostaa niitä tunnilla - parilla tunnilla ja pitää ne siinä.

Saatiin torstaina myös todistukset. Mä olin niin pettynyt silloin. Todellatodella pettynyt. Nyt oon kuitenkin ajatellut että mä parannan muutaman aineen numeroa tän kevään aikana. Mulla on niin suuri halu onnistua kaikessa mitä mä teen, että pelkään epäonnistua pienissäkin asioissa.

Tänään pitää lukea vielä pariin kokeeseen ja siivota. Ainiin, mun piti muokata tänään tuo blogin ulkoasu kuntoon, mutta taitaa mennä huomiselle. Nyt mä lähen harkkoihin, heippa♥

My Year 2012

Kun vuosi 2012 alkoi, olin jo silloin hieman tylsistynyt. En silloinkaan viettänyt juuri yhtään aikaa missään muualla kuin kotona ja harkoissa. Saatoin käydä muutaman kerran kavereilla, mutta aika harvoin silloinkin. En ollut silloinkaan toipunut kunnolla vanhempieni erosta. Koulunkäyntini heikkeni. Jouduin tekemään todella paljon töitä yhteenkin tehtävään. Tätä kesti noin toukokuuhun asti.

Väsyin koko ajan enemmän. Perheemme ongelmat eivät helpottuneet. Äitini muutti toiseen kaupunkiin. Itkin itseni usein uneen iltaisin. Koulut loppuivat kesäkuun alussa. Olin saanut taisteltuani itselleni hyvän todistuksen ja sain stipendin. Olin tyytyväinen itseeni ja moni sukulainen onnitteli minua. Ajattelin, että he liioittelevat.

Kesäloma tuli ja meni. Olin hautautunut itseeni niin syvästi, etten tavannut koko kesän aikana kuin vain muutamaa kaveria. Harkoissa meni huonosti ja harkitsin koko lajin lopettamista. Sain silti paljon peliaikaa ja kävimme monissa turnauksissa. En ollut tyytyväinen suorituksiini ollenkaan. Olin väsyneempi kuin koskaan. Kerran mökillä ollessamme piirsin tikulla jalkaani. Siitä jäi punainen jälki. Myöhemmin samana päivänä isoveljeni, joka oli tullut käymään, huomasi sen. Hän huolestui siitä todella paljon ja heti tilaisuuden tullen hän tuli viereeni ja kysyi jäljistä. Menin ihan mykäksi. Hän sanoi, että näytän ahdistuneelta. En uskonut korviani, enkä tajunnut mistä oli kyse. Tiesin mitä hän haki takaa ja siksi sanoin hänelle, että en ole tehnyt niitä jälkiä tarkoituksella. Hän ymmärsi. Sitten hän kysyi miksi olen niin surullinen. Siinä vaiheessa kaikki paineet iskivät minuun ja rupesin itkemään. Juttelin hänelle, mutta en kertonut kaikkea. Jätin liian paljon kertomatta. Siitä lähtien hän on alkanut aina kyselemään kuulumisiani kunnolla. Välillä kerroin totuuden, usein en.

Koulut alkoivat. Väsyin vieläkin enemmän. En jaksanut keskittyä koulunkäyntiin ollenkaan. Numeroni laskivat. Olin pettynyt itseeni, välillä jopa inhosin. Aloin epäillä itselläni masennusta. Aloitin myös tämän blogin kirjoittamisen ja masennusblogien lukemisen. Perheemme ongelmat vain lisääntyivät. Tunsin todella suurta painetta kaikesta. En pystynyt tekemään minkäänlaisia päätöksiä asioista. Itkin usein ja aloitin viiltelemisen. Toivoin, että kuolisin ja pääsisin pois tästä maailmasta. En kertonut siitä kenellekkään. Aloin myös vältellä isoveljeäni, mutta hän oli jo oppinut tuntemaan minut niin hyvin ja olimme todella läheisiä, että se oli vaikeaa.

Syyslomalla lähdin kaverini ja hänen vanhempiensa kanssa lomalle Barcelonaan. Tunsin itseni pitkästä aikaa aidosti onnelliseksi. Pääsin toteuttamaan yhtä unelmaani. En uskonut, että se on totta (en tiedä vieläkään uskonko siihen). Pelkäsin arkeen palaamista, siksi osa lomasta meni hieman pieleen, kun en saanut siitä kaikkea irti. Olin silti iloinen. Haluisin pitää sen tunteen koko loppu elämäni, mutta sitten piti palata kylmään Suomeen ja takaisin koulun penkille.

Olin muista jäljessä. Stressasin liikaa. Väsymys alkoi tehdä paluutaan. Löysin taistelukykyni. Aloin tehdä itselleni sääntöjä. Rikoin niitä. Suutuin itselleni. Purin turhautumistani muihin. Itkin paljon. Viiltelin. Sitten taas peittelin tunteitani ja esitin tyytyväistä, kunnes sorruin taas ja sama alkoi alusta. Säännöt -> niiden rikkominen -> suuttumus -> purkautuminen -> itku & viiltely. En nähnyt ulospääsyä tästä kierteestä.

Jossain vaiheessa tuli joulukuu. Aloin taas viihtymään harkoissa. Koulussa meni paremmin ja olin muutenkin paremmilla mielin. Bloggaaminen väheni, vaikka menot eivät juurikaan lisääntyneet. Olin välillä jopa iloinen, mutta sitten tuli joulu. Näin äitiäni, kuuntelin huutoa kotona. Joulu oli pilalla, niinkuin joka vuosi. Riitelin äitini kanssa, syytin siitä itseäni. Viiltelin. Jouluaaton vietin kotona ja olin iloinen. Joulu meni nopeasti ja niin meni myös joululoma. Olin sisällä monta päivää putkeen ja söin suklaata. Päätin, että aloitan elämän. Tulin loman loppupuolella kipeäksi. En edes muista milloin viimeksi sitä ennen olin ollut niin kipeä. Oksentelin ja yritin nukkua. Uutena vuotena olin oikeasti onnellinen ensimmäistä kertaa ulkomaan matkan jälkeen. Olin kaverini kanssa ja näimme muutamaa vanhaa kaveria. Ajattelin, että haluan sellaisen elämän. Iloisen, onnellisen, terveellisen, hyvän. Ja nyt vuonna 2013 aloitan sen operaation.

Vaikka takana on vaikeita aikoja ja vaikeita vuosia, mä oon silti tässä. Viime vuosi oli elämäni kauhein, enkä halua elää toista samanlaista enää ikinä. Oon selvinnyt kuitenkin siitä ja muistakin vuosista. Tunnen itseni vahvemmaksi kuin vuosi sitten. Tunnen itseni vanhemmanksi kuin vuosi sitten. Oon kasvanut paljon henkisesti. Oon tehnyt todellatodellatodella monta virhettä ja oon sanonut paljon vääriä sanoja, mutta mä oon oppinut niistä ja nyt osaan olla tekemättä samoja virheitä uudestaan.

Ja jatkan blogin kirjoittamista vielä tänäkin vuonna, vähän aikaa kerrallaan.

Päätöstä

Mä en osaa päättää lopetanko mä tän blogin kirjoittamisen. En tavallaan haluaisi lopettaa, mutta tuntuu tyhmälle puhua tavallaan vain itselleen. Vai onko täällä joitakin ihania lukijoita? Ei sillä, että kirjoittaisin tätä vain lukijoiden takia. Tottakai tää on pääasiassa itseäni varten, mutta niinkuin jo sanoin, tuntuu tosi tyhmälle puhua täällä itsekseen. Mulla ei oo mitään hajua lukeeko tätä kukaan. Ja haluan tämän viikon sisällä tehdä tän päätöksen.

Voi paska

Voi paska. Miksi mun pitää pilata aina kaikki? Miks mä en ikinä voi oppia virheistä? Hyvä minä taas kerran pilaan kaiken. Vihaan tätä. Jep, ja taas mä valitan. Mä en osaa ees olla tyytyväinen siihen mitä mulla on. Vittu.

Uusi vuosi, uudet kujeet

En oo vielä voittanut mitään, mutta mä voin paremmin. Mua ei ole ahdistanut moneen päivään. Mä olen toiveikas. Ehkä mä tosiaankin pystyn tähän. Pikkuhiljaa. Ei liian nopeasti, koska en halua romahtaa. Viime vuosi oli elämäni paskin. Oikeasti. Kävin niin pohjalla. Luulin, että en ikinä pääsisi sieltä ylös, mutta tässä sitä ollaan. Astetta ylempänä. Vielä on kuitenkin matkaa.

Uusi vuosi meni hyvin. Mun hyvä kaveri tuli meille yöksi. Meillä oli kivaa. Nähtiin myös vanhoja kavereita siinä yön aikana. Se toi vanhat ja paremmat ajat mieleen. Valvottiin aamun pikkutunneille asti. Ajattelin, että sellaista mun elämä pitäisi olla. Mun pitäisi nähdä ihmisiä ja viettää aikaa heidän kanssaan. Mulla oli hyvä olla.

Nyt mulla on tavoitteissa - paitsi että unohtaa tää masennus ja päästää siitä irti - myös se, että mä alan urheilemaan kunnolla. Urheilu piristää mua niin paljon. Mä rakastan sitä tunnetta kunnon treenin jälkeen.

Ajattelin tehdä semmoisen My Year - postauksen. En tänään, mutta ehkä huomenna. Ja aijon muutenkin miettiä tätä mun blogin jatkoa. Ja mitä mä tänne jatkossa kirjoittelen. En ole varma pitäisikö jatkaa, vai ei. Se luultavasti selviää ihan pian. Mitä mieltä te ootte? (Jos kukaan ees sattuu tätä lukemaan)

Hyvää Uutta Vuotta 2013 kaikille, tehdään yhdessä tästä vuodesta paras!

// muokkasin blogin ulkoasua. Se ei ole vielä ihan valmis, mutta toivottavasti parempi kuin edellinen.